Ensin lähtee pehmeä pohjavilla, joka alkaa hiljalleen kasaantua nurkkiin pieniksi pölyä muistuttaviksi rykelmiksi. Tässä vaiheessa huomaan mitä tuleman pitää ja tajuan kääriä pahimmat karvanimijä -mattoni rullalle varastoon.
Pikkuhiljaa karvaa putoaa enemmän, enemmän ja enemmän. Näinä aikoina tartun imurin varteen huomattavasti tavallista useammin, jotta saisin pidettyä kodin edes jokseenkin asumiskelpoisena. Yritän suojautua myös harjaamalla Unnaa ahkerasti, ja muutaman vedon jälkeen harja onkin jo täynnä mustia karvoja. Tästäkin huolimatta päädyn lopulta harjaamaan useammin sohvaa tai koiranpetiä sen koiran sijaan.
Loppua kohden, kun kaikki pohjavilla on irronnut, lähtee päällyskarva, joka on karheaa ja kovaa. Silloin Unna on kamalimmillaan: kalju, karkeakarvainen ja joka puolella sojottaa sinne tänne juuri irtoamaisillaan olevia karvoja. Hopeanvärinen iho vain kuultaa turkin läpi.
Juuri nyt elämme tätä operaation loppuvaihetta. On tässä jotain positiivistakin. Unna on omalta osaltaan edesauttanut Iidan sosiaalistamista edes yhdelle arkipäivän asialle, nimittäin imurille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti